Epävarmuutta ja harmistusta

Entä kun pettymys iskee?

Kuva; Kisu Kuusisto

Olen ajatellut paljon tulevaa keikkaa. En osaa kovasti edes jännittää, koska tuntuu, ettei se kumminkaan koskaan tule kohdalle. Kyllä se tulee. Tosin - tällä kertaa kaikki on jotenkin erilaista. Johtuen siitä, että olen edelleen se pick up -tyttö. Pick up on siis henkilö, joka varmistaa, että lava on valmis esiintyjää varten. Rekvisiitat on laitettava paikalleen ennen jokaista esitystä ja esityksen jälkeen lava on siistittävä seuraava esiintyjää varten. Työ on tärkeä, koska jonkun esiintyminen saattaa kärsiä siitä, jos rekvisiitta ei ole paikoillaan tai lavalle on jäänyt edellisen esiintyjän vaatteita tai tarvikkeita. Ja kaiken lisäksi tämäkin on osa showta ja tässä osassa ollaan lähes koko ajan näkyvillä, joten valitsemansa rooli on pystyttävä pitämään.

Tämä tulee olemaan kolmas iso keikkani pick up -tyttönä. Alkaa mennä rutiinilla, vaikka en ole koskaan kokenut hallitsevani tätäkään täydellisesti. Roolia on yllättävän vaikea pitää yllä koko illan. En vähättele asemaani keikalla, se on tärkeä, mutta silti koen pettäväni ryhmäni -  ja itseni.

Tämä johtuu suurimmaksi osaksi omista tavoitteistani. Olin asettanut itselleni tavoitteen, että nyt minullakin olisi soolo esitettäväksi. Sitä ei kuitenkaan ole. Idea on, musiikki on, jotain on harjoiteltukin, on jopa näkemys vaatteista, mutta mitään konkreettista ei kuitenkaan ole julkisesti esille tuotavaksi. Se masentaa. Olen edelleen siinä ansassa, jossa vertaan itseäni muihin. Kaikilla, jotka ovat aloittaneet burleskin samaan aikaan, on ollut jo paljon esiintymisiä ja sooloja jne. Minä olen vielä ryhmäruusu, koska en usko pystyväni samaan kuin muut tai näyttäväni yhtä hyvältä kuin muut. Koen itse olevani kömpelö ja tökerö. Osittain koen olevani myös suloinen kuten taiteilijanimenikin antaa viitettä, mutta mahdollisesti haluaisin olla muutakin kuin suloisesti kömpelö ja tökerö.

Kuva: Kisu Kuusisto

Lisäksi itsetuntemukseni keinuu vieläkin veitsenterällä. Välillä koen olevani ihana omien unelmieni nainen (kiitos tämän harrastuksen ja tukea antavan ryhmän), jolla palaa halu päästä juhlistamaan lavalle sitä, mitä olen. Heti kuitenkin suunnitellessa omaa esiintymistä, minut valtaa usko, että valehtelen itselleni. Ei minun tietenkään kuulu miettiä, mitä muut ajattelevat, mutta kyllä aina tulee mieleen, mitä jos en olekaan ihana ja suloinen. Voinko edes olla, jos olen samalla kömpelö ja tökerö?

Kuitenkin koko yllä oleva mietelmäni paljastaa sen, etten taidakaan olla vielä valmis lavalle. Jos kypsynkin hieman hitaammin kuin muut? Kysymyshän on estraaditaiteen muodosta. Ehkei fiktiivinen hahmoni - tai toisin sanoen Marie SoSweet - ole vielä tarpeeksi kypsä esiintyäkseen, ehkä hän on vielä liian henkilökohtainen. 

Meidän ryhmässähän ketään ei pakoteta eikä painosteta lavalle. Tämä kaikki johtuu minusta itsestäni. Olen vain ylpeä kaikista niistä, joiden olen nähnyt puhkeavan kukkaan tällä matkalla, mitä olemme yhdessä kulkeneet. Siksi haluaisin olla enemmän yksi heistä, kukkasista, perhosista tai jopa ampiaisista, jos niin haluaa ajatella.  Kenties allekirjoittaneella on vain liian kova kiire opetella lentämään.

Tiedän jo valmiiksi keikan menevän loistavasti (koska olen nähnyt siitä painajaisia), vaikka en koe panostaneeni siihen niin paljon kuin aikaisemmin - tai yhtä paljon kuin muut. Tällä kertaa olenkin päättänyt panostaa henkisesti enemmän kuin aikaisemmin. Minulla ei ehkä ole sooloa, mutta minulla on rooli, joka on vedettävä läpi. Ensimmäiseksi on kuitenkin päästävä yli tästä pettymyksen tunteesta, mikä on haastavaa.... Ja alkaa olla jo kiire. Uskon vankasti kuitenkin siihen, että tämä keikka saattaa olla oman kehittymiseni kannalta merkitsevin, koska joudun taas hyväksymään lisää ominaisuuksia itsestäni.

Joskus keikalle kulkeva polku on hieman kivikkoisempi, mutta aina yhtä antoisa.