Haaveita vai "haaveita"

                                            

Kuva: Minna Läntinen

Kesä alkaa olla ohi, mikä tarkoittaa paluuta arkeen. Kesä oli upea, mutta kesäloman aikana oli myös paljon aikana pohtia elämää. Eksyin katselemaan sarjoja, joita olen katsellut teinivuosina ja jouduin niiden mukana menneisyyden valtaan. Jäin miettimään, mitä nuori Marie oikein toivoi elämästä? Eli nyt avaudutaan ja paljastetaan.

Ensimmäiset haaveet ovat tietenkin olleet tytöille yleisimmät eli tulevaisuuden prinsessa, vaikka selkeästi olin jo tuolloin selkeästi wannabe malli. Tosin tämä unelma murskattiin nopeasti, koska puhtaasti jo suvun geenit osoittivat, että 170 cm on aivan liian paljon, mutta niin ovat kehon kurvitkin. Tosin rakastan sukuni naisten geenejä ja kiitän heitä kurveistani. Saan olla vartalonmalliltani juuri haaveideni mukainen ja kaikesta huolimatta olen silti wannabe malli. Tai yritän kovasti olla, joten olenko silloin jo wannabe wannabe malli?

Jotkut kaverini muistavat, että olin jo alakoulussa päättänyt meneväni naimisiin ja saavani lapsia tiettyyn ikään mennessä. Kyllä! Olen joskus aikatauluttanut haaveitani. Tämänkin saavutin ja vieläpä ennen määräaikaa. Tosin nykyisen siipan löytäessäni en ole muistanut kyseistä päättävyyttäni ollenkaan, mutta tämä todistaa, että alitajunta toimii. Ja olen onnellinen tästäkin. Olisi monen monta elämänoppia jäänyt kokematta ilman tätä rakasta rymysakkia ja puolisoa.

Ammattimielessä ensimmäisiä haaveammattejani ovat olleet lastenhoitaja, opettaja, vaatesuunnittelija. Vaatesuunnittelua lähdin tavoittelemaan suunnitelmallisesti. Ensin ajattelin lukion jälkeen opiskelevani ompelijaksi, jonka jälkeen hakisin yliopistoon tai ammattikorkeakouluun kyseiselle puolelle, mutta perheellistyminen muutti suunnitelmia ja haaveistani tuli taloudellisesti suunniteltuja. Suuntauduin sosiaalipuolelle, koska ajattelin, että yksinäisen luomisen sijaan nauttisin työskentelystä ihmisten kanssa sen lisäksi, että sillä saralla on töitä. Kyllähän nautin sosiaalipuolella olemisesta ja työskentelystä ihmisten kanssa, vaikka välillä koen yllättäen sosiaalista ähkyä, mutta edelleen tämän ajatuksen takaa löytyy yhtä suuri mutta kuin tämän lauseen alustakin. Nykyään välillä mietin jopa jatkamista mahdollisesti psykologiaan, koska ihmisen aivoitukset kiinnostavat. MUTTA olen jäänyt silti epäröimään, haluanko sitä oikeasti vai siksi, että tiedän psykologeista olevan pulaa? Eli onko tämä kuitenkin vain "haave" joka on suunniteltu olevaksi, koska sen takana piilisi jotain varmaa?

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Se, että vieläkin huomaan pysähtyväni huokailemaan nähdessäni Helsinki Design Schoolin ilmoituksen Muotisuunnittelijan tutkinnosta. Sisimpäni itkee miettiessäni, että kuinka ihanaa olisi päästä kyseiseen koulutukseen ja mitä se voisi elämässäni avata. Onko tämä lähempänä oikeaa haavetta kuin tieto valmiina olevasta työpaikasta? Mikä siis on oikea haave? Keskustellessani tästä haaveesta kavereiden kanssa, minulta kysytään, olisiko sillä saralla töitä? Millaisia töitä? Millainen palkka jne? En osaa vastata näihin, eikä minua rehellisesti edes kiinnosta nämä seikat. Minua kiinnostaa, mitä voisin luoda ja tehdä. Millaista se kaikki olisi?

Jäin lukemaan Yhteishyvä lehdestä haaveiden tavoitteluista. Todellisuudessa lukeminen jäi hyvin pinnalliseksi, koska pian lehden sivuilla oli jo ohjeistus, jossa olivat sanat suunnittelu, laskelmointi, budjetointi jne. Mieleni uupui ja haaveiden tavoittelu alkoi tuntua työltä. Ymmärrän kaiken suunnittelun, budjetoinnin ja aikataulutuksen, mutta kun kyseessä on haaveet ja niiden täyttäminen, uskoisin niihin lähdettävän intohimolla, koska se on juuri sitä, minkä kokee omaksi ja haluaa niin, että sattuu ja ongelmia pohdittaisiin sitä mukaan kun niitä tulisi.

Kuva: Minna Läntinen

Haaveilen toki vielä muistakin asioista, kuten edelleen malliudesta, jonka eteen olen yrittänyt palata ja tehdäkin jotain ja siitä, että uskaltaisin lähteä burleskin tiimoilla esiintymään muillekin paikkakunnille. Näissä olen tosin huomannut olevani yllättävän arka. Tähän arkuuteen liittyy voimakkaasti se, että olen yllättävän huono kirjallisissa asioissa, vaikka kirjoittamisesta pidänkin. En pidä itseni kehumisesta, koska se tuntuu kovin itsekkäältä. Ennemmin toteaisin, että tule, tapaa ja katso, vaikka en luota omaan ensivaikutelmaanikaan, koska sepittelen ja olen sosiaalisesti kömpelö jännittäessäni. Siksi myös ensimmäisten kontaktien ottaminen on hyvin hankalaa, poistamattakaan sitä tosiasiaa, että 170 sentistä puuttuu edelleen se 12 cm ja muodoissakin on ainakin triplasti niin paljon senttejä kuin kukaan haluaisi. Puheet muuttuvista kauneusihanteista ja siitä, että kaikki ovat upeita omina itsenään, eivät ole tulleet todellisiksi vielä minulle ja välillä joutuu tekemään paljonkin töitä sen eteen, että on ok hyväksyä itsensä sellaisenaan.

Kuva: Minna Läntinen

Nyt pohdin, ovatko nämä haaveita vai "haaveita". Mikä tekee toisesta haaveesta todellisemman tai oikeamman kuin toisesta? Jos en koe esiintymistä muualla, jäänkö huokailemaan sitä vielä vuosienkin päästä? Mitä, jos yrittää tosissaan saavuttaakseen haaveensa, muttei onnistu, kuuluuko luovuttaa ja todeta haaveilevansa turhaan? Kuuluuko ihmisellä olla haaveita, joita ei vain voi saavuttaa? Vai tuleeko jokaisen ihmisen kohdalla vain eteen ikä, jolloin jotkut haaveet kuuluu jättää taakse?



Marie SoSweet