Kehonkuva muuttuu

Kaikki kokevat joskus kehonkuvan muutoksia. Heti alkuunsa korostan, ettei kehonkuva ja itsetunto ole sama asia, vaikka vaikuttavat toisiinsa hyvinkin vahvasti. Nyt halusin enemmän pohtia omia kehonkuvan muutoksiani, vaikka kuvittelin niiden olevan kaukana historiassa. En kuitenkaan palaa teiniaikojen tuskailuihin, enkä edes raskausajan ja sen jälkeisen ajan pohdintoihin, vaikka isoa itsenäisesti elävää mahaa kovasti ihailin.

Aloitetaan hieman lähempää nykypäivää. Menemme muutaman vuoden taakse burleskiharrastukseni alkupäiviin ja itse asiassa ihan ensimmäiseen tuntiin. Meidät laitettiin ensimmäiseksi miettimään, mitä kehossani muuttaisin, mistä en niin kovin välitä. Minä totesin, ettei 10 senttiä pituutta lisää olisi ollut pahitteeksi ja kyllähän kellukkeitakin oli jo tarpeeksi, jottei navan korkeudella olisi tarvinnut olla enempää. Lopuksi niin sanotusti haistatimme näille asioille pitkät. Sanoimme - so what - mitä  sitten jos jossakin on vähän ekstraa tai vähän liian vähän, olemme hyviä juuri näin. Tästä tuo ihana polku irti yleismaailmallisesta naisihanteesta alkoi kohti omaa ihannenaista - minua.

Voi sorkat!

Kuten monet naiset, teen edelleen paljon töitä sen eteen, että kokisin oloni hyväksi, huolimatta siitä, millaisia ihanteita (sekä fyysisiä että psyykkisiä) ulkomaailma yrittää tuupata joka tuutista lähes syliin. Nykyään pidän itsestäni kokonaisuutena jo aika paljon. Ja totta puhuakseni sekin tuntuu hölmöltä. Kenties olen saanut kasvatuksessa sen, ettei itseensä voi olla täysin tyytyväinen, mutta lähestyn sitä ristiriitaisissa tunnelmissa.

Kehitys on lähtenyt siitä, että ennen ajattelin että kaikki olkapäistäni alaspäin oli kamalaa, erityisesti jalat ja sieltäkin nilkat ja jalkaterät. Minulla on siro 35 kokoinen jalka, joten mistään suunnasta katsottuna näky ei ole kovin iso. Itse aikoinani näin vain siansorkat. Näky oli aika tiukassa. En edes tiedä, mikä muutti asiaa. Ehkä se harjoittelu, mitä burleskissa olemme tehneet - itsensä rakastaminen ja ihailu. Muistan vain päivän, kun yhtäkkiä sorkkien tilalla oli jalat ja tunne oli ihana. Sieltä onkin näkymiä paranneltu pienin askelin ylöspäin.

Kuva: Jarkko Karihuhta

Ihan viimeaikoina olen myöntänyt itselleni omaavani erittäin kauniin ja pyöreän lantion. Se ei mahdu ihan mihin tahansa vaatteisiin, eikä ole täysin toivomaani kokoluokkaa, mutta se on nätti ja toimiva peli. (Love it) Muutama vuosi takaperin lantioni oli huomattavasti pienempi, jolloin myös pidin siitä, mutta huoli sen pysyvyydestä nosti kovasti stressitasoja. Oli helpompi todeta, ettei koolla ole väliä. Joskus ollaan pienempiä ja nyt ollaan hieman isompia, mutta keinunta ei lopu koskaan. Tärkeintä on olla iloinen itsestään. Tämä on varmasti isoimpia oppeja, mitä olen burleskista saanut.

Nykyään työskentelen paljon kokonaiskuvan kanssa. Ongelmaksi on muodostunut, ettei oma tuntemukseni kohtaa peilikuvan kanssa. En karta peilikuvaani, mutta olen sille hieman vihainen. Monet varmasti tietävät tunteen, kun peilistä katsoo vieras ihminen. Minulla tällä hetkellä on peilikuvana hieman kuin minä, mutta tuntemuksiani hieman pyöreämpi ihminen. En koe ollenkaan olevani niin "muodokas" kuin, mitä peilistä kurkistava kuvajainen väittää. Ja tämä on herättänyt hölmöjä tuntemuksia sisälläni. En karta peiliä, mutta totean usein kuvajaiselleni, että ok senkin huijari. Tämä ei kuitenkaan ole saanut syöstyä minua mihinkään laihdutuksen syöksykierteisiin, koska tunnen oloni ihan hyväksi. Olen päättänyt odottaa rauhassa, jos näköaisti mahdollisesti tulee asteen verran perässä tai sitä, että mieli sallii ajatella muodokkaankin olevan kaunista, vaikkei se ole sitä, mitä maailma tuuteistaan tarjoaa.

Haaveeni on ollut omata kaunis tiimalasivartalo, mutta kehoni taitaa olla enemmänkin päärynä. Päärynä ei kuitenkaan ole kovin kaukana tiimalasista, joten jos ei muuten, niin korsetilla saadaan tiimalasivaikutelma ja voin sen täysin hyväksyä. Olen kuitenkin hirveän onnellinen siitä, että olen päässyt tähän tilanteeseen ja hyväksyn pian itseni täysin tällaisena. En lähde rankaisemaan itseäni mahdollisista geneettisistä tekijöistä, joille en yksinkertaisesti voi mitään. Toivon myös, että moni muu löytäisi rauhan oman kehonsa kanssa tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa muistaen, että hyvä olo näkyy ja se on tärkein tekijä kaikessa.

Kiitos meidän ihanalle burleskitiimille ja tietenkin erityisesti Madam Blablaalle, joka jaksaa muistuttaa meille, kuinka upeita olemme (niin fyysisesti kuin psyykkisestikin).

Oli ihanaa jakaa tämä teidän kanssanne. PUS!