 |
| Shown juliste. Tekijä Kitty Sixton |
Paljon on haaveita, joita haluaisi toteuttaa ja usein sitä innostuu
kokeilemaan uusia juttuja, vaikkei kokemusta taikka taitoa olisikaan. Joskus ne
voivat ollakin hankalampia tai vaatia enemmän aikaa, mitä sinulla on
mahdollisuutta antaa. Olen niin monta kertaa luovuttanut tämän haastattelun
suhteen ja todennut, että minä en osaa! Madame BlaBlaa sanoi minulle viime
syksynä "Tee se! Minä ainakin haluan lukea sen, vaikka se oli vanha ja
huonosti kirjoitettu". Istuin alas ja etsin nauhoitetun haastettelun, joka
oli pelastautunut hajonneesta puhelimesta ja säilynyt kansiossa. Minä kuuntelin
sen ja voi! Nämä viisaat sanat eivät vanhene koskaan! Olisi suorastaan rikos
jättää tämä pöytälaatikkoon.
Onhan haastateltavana itse Bettie Blackheart!
Pori Burlesque oli juuri järjestänyt "...Sen pituinen
se"-burlesque shown Montussa (24.3.2018). Nyt on Montusta seuraava päivä
ja Bettien järjestämä kurssi on juuri loppunut. Olen saanut oivan tilaisuuden
haastatella häntä. Istumme niin koruttomassa paikassa kuin Kuntokeskuksen
naisten pukuhuoneessa ja voimme aloittaa...
 |
| Kuva: Kitty Sixton |
Millaista kurssilla oli ja mikä on vointisi tänään?
"Oikein hyvä vointi. Tosi virkistynyt. Mä rakastan olla ihmisten
kanssa, joten olen oikein pirteä."
Yleensä burleskista puhutaan sellaisena ahaa-elämyksenä, joka vie
mennessään. Onko sinulle tullut tällaista elämystä?
"No, juu. Kyllä mulle on tullut sen ensimmäisen New Yorkin matkan
jälkeen. Mä muistan sen vielä aika elävästi, kun me oltiin mun mieheni, Frank
Doggensteinin, kanssa syömässä Helsingissä Loiste ravintolassa ja mä itkin siellä
vuolaasti. Olen löytänyt kotiin. Tämä on just se, jota mä haluan tehdä. Mä
muistan, mulla oli sellanen paita, jossa oli sellanen hieno paljettilohikäärme.
Mä en kauheesti käytä sitä paitaa, se on niin kauheen kulahtanut, mutta mä en
raaski heittää sitä pois, ku se on mulle tämmönen...."
(Muisto saa Bettien nauramaan)
"Se merkitsee mulle paljon, koska se oli mulla just siellä
päällä."
Mikä burleskissa kolahti?
"Se yhdisti niin monta asiaa, mitä mä olin siihen asti tehny jo.
Voimakas visuaalisuus, musiikki, teatraalisuus, naiseus, feminismi. Se vaan...
Siinä oli niin monta asiaa. Mitä monestikin mä olin ajatellu, että niitä pitää
tehä erillään. Mä nyt maalaan tuolla ja sit mä teen tuolla tota. Tuntui, että
silloin oli vielä sellanen aika. Ei ollut niin suotavaa tehä montaa asiaa. Se
yhdisti mukavalla tavalla."
 |
| Kuva: Kitty Sixton |
Millaisia muistoja sinulla on ensimmäisestä esiintymisestäsi?
"Mulla oikeestaan ensimmäinen esiintyminen on sellainen liukuva.
Mä en osaa oikein sanoa, milloin se on. Mä oon tehnyt ensimmäisen esityksen, mitä
ei olla koskaan nähty julkisesti. Se on ehkä enemmän sellainen ensimmäinen
esitys, minkä mä oon tehny. Nimenomaan sen ensimmäisen matkan jälkeen tein.
Esiinnyin kotona ja videoin sen esityksen. Mulla oli tasselit ja musiikkina oli
varmaan stripper. Esiinnyin ja olen iloinen, että se on niin huonolaatuinen se
videokuva, ettei sitä voi koskaan julkaista. Ehkä sitten joskus, kun minua ei
enää ole. Sen mä koen, että olis sellainen ensimmäinen esitys.
Olisko sinulla jotain neuvoa meille vasta-alkajille ensimmäistä
esitystä varten?
"Ehkä just se, ettei lataa siihen liikaa. Että se on vaan alku ja
siitä se vasta lähtee se oppiminen ja kaikki. Ensiesityksestä vasta oikeastaan
näkee, että tykkäänkö mä edes tästä. Monesti ihmiset odottaa sitä liikaa, että
jonain päivänä mä astun lavalle ja osaan tehdä täydellisen esityksen, mutta
sitten aletaan rakentaa siitä semmosta mieletöntä kisapyramidia. Sit se ei
koskaan ehkä tapahdu tai sitten, kun siihen on ladannu niin paljon ni tuottaa
itelleen joka tapauksessa kauheen pettymyksen, kun ei olekaan saavuttanu
kaikkia niitä fantasioitaan, mitä on saanut kyhättyä sen ympärille niitä
juttuja. Ennemmin vaan nopeesti lavalle, sit sen näkee. Sit siin on aikaa tehä
ja aina tulee epäonnistumaan jossain vaiheessa. Se on niin, se kuuluu siihen,
kun tehään livenä asioita erilaisissa paikoisa. Aina tulee mokia. Sille ei voi
mitään. Sä tuut kaatuu lavalla, sä tuut takertuu sun vaatteisiin, sä tuut
unohtaa, mitä sä oot tekemäsä, sulla tulee loppuu musa kesken, sulla tulee
putoamaan se tasseli. Se kaikki tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Se on
tavallaan turhaa jännittää sitä, koska mokia tulee."
Mikä on sinun mielestäsi sinulle esiintyjänä vaikeinta?
Bettie pohti kysymystä pitkään...
 |
| Kuva: Kitty Sixton |
"Hmmmm mikä on vaikeinta... Vaikeinta ehkä on pysyä niinkun
antamatta esimerkiks... Oppii näkemään sen, mitä minulle tarkoittaa
menestyminen, että... Mä en rupea kuvittelemaan, että sit ku jos mä saisin sen
keikan, miks mä en saanu tota keikkaa, ettei lähde siihen sellasseeseen
täydellisten maailmojen fantasiaan, mikä helposti syntyy, kun seuraa vaikka
sosiaalista mediaa. Oppii ymmärtämään, että kaikilla on elämä siellä takana.
Sitku se on työkalu. Mä oon tehny kulttuurityötä koko elämäni ja aina
siihen liittyy se, että sä pistät ittes peliin ja sut joko hyväksytään tai
hylätään. Se on tavallaan työkalu. Ku sä haet näyttelyaikoja tai apurahoja, sä
mietit, missä sul on seuraava keikka ni aina sieltä tulee ensin "ei".
Sä kuulet enemmän "ei" ku "kyllä". Miten oppia siihen, että
joskus huonoina aikoina se vaikuttaa enemmän ja sä alat katsomaan itseäs sen
kautta, mutta mitä enemmän sä teet sä opit näkemään itsesi sen kautta. Niinku
missä sä oot ja mitä tarkottaa menestys. Se on kuitenkin mieluummin onnellinen
elämä kuin joku keikka jossakin tietyssä pailkassa. Ja ymmärtää, että kaikki
yleisöt on yhtä arvokkaita. Ettei ole silleen, että "sitten, kun minä
esiinnyn siellä ja siellä ni sit on mahtava". Nyt kun on esiintyny niin
monessa paikassa oikeasti tietää, että se ihminen siellä on ihan samanlainen
niinku jossain muualla. Kun me kaikki tässä muutenkin ollaan arvokkaita ni ei
voi muutenkaan arvottaa. Kun esimerkiks saunan odotustilassa tehty
synttärikeikka on yhtä mahtava, kun joku tuhannelle ihmiselle tehty jossain
muualla. "
Puhuit äsköisellä kurssillasi, minkä vedit meille äsken, että me kaikki
jätetään jäljet burleskiin. Millaiset jäljet sinä haluaisit jättää?
"Mä haluaisin jättää ehkä sellaisen jäljen, että oon koskettanut
jotain ihmistä. Sit toisaalta ois joku sellanen, että mä toivon, että mä olisin
löytänyt jonkun oman uniikkiuteni ytimen jossain mun tavassa esiintyä. Mä
tiedän, että mä oon käsitelly enemmän esimerkiks naisen raivoa ja voimaa kuin
aika moni muu. Se on mulle aikalailla sellanen läheinen aihe, minkälainen naisen
odotetaan olevan. Pitääkö sen istua sievästi jossain? Vai voiko se näyttää sitä
vihaa? Miten se on sellane rumuuden käsite tai sellanen... Niin se on mulle
sellanen mielenkiintonen asia. Siitä mä toivoisin, että mä jättäisin jäljen.
Nainenkin voi olla raju ja pelottava ja pitää sitä hallussa tai miten meitä
naisia kontrolloidaan. Jotain sellasta haluan avata mun esityksillä."
Eilisestä! Millainen ilta Montussa oli?
"Ihan mahtava! Mun mielestä aina on mahtavaa, mutta siis
eilen oli myös tosi mahtavaa. Mä
tykkäsin hirveesti siitä yleisöstä. Se on kiva, kun on tosi lähellä. Mä tykkään
siitä, kun tavallaan on sellanen aika intiimi tila, mikä tossakin syntyy. Siellä
oli se ihana kurkistus aukko, missä oli sellanen yks suloinen ryhmä siellä, jotka
oli ihan jännittyneitä. Mä näin sivusilmällä, että ne katsoo sillee, ku mä
käännyn sinneppäin ne oli sillee vähän näin (Bettie liikehtii ujostelevasti) ja
sit ne kuitenkin taas vähän sielt katto. Musta se on ihanaa.
 |
| Kuva: Kitty Sixton |
Ja sitte se, miten ihmiset heräilee ensimmäisen esityksen aikana. Mä
tein mun piraatiesityksen mikä on sellanen aika rankka tavallaan rokkiveto, mitä
ihmiset ei ehkä odottanu. Huomas, että ne on silleen "jaahas tällästä
tapahtuu". Jotkut on vähän jännittyneitä. Varsinkin muutamat miehet oli
vähän sillee, että miten niille käy. Mutta sitte oli kiva nähdä, että toisen esityksen aikana
ne oli jo vähän reippaampia. Ne uskalsi jo vähän sillee jopa liikehtiä mukana,
että niille ei käynyt mitään pahaa. Sitä ei voi koskaan tietää. Mutta se on
musta tosi sulosta. Se on niin liikuttavaa.
Ja sitten jos mä vielä esityksen jälkeen nään, että ne seisoo tuolla
ja sitte niiden tekis mieli tulla vähän lähemmäs ja sanoo jotain. Ne hivuttaa
vähäsen ja sitten ne on silleen koittaa katsoa sillai "Hei". Mutta ei
niille oikeen voi mennä puhumaan, muuten ne voi taas säikähtää, mitä tuo nyt
aikoo. Mutta jos ne sitte kuitenki uskaltaa tulla kysymään, saako he tulla
kuvaan tai jotain. Ni se on tosi hauskaa, ku näkee sen ketjun, miten se liikkuu
siellä tilassa. Must on kiva olla sillee lähestyttävä. Musta on mukavaa, kun
voi jutella ihmisten kanssa."
... Sen pituinen se!
Kiitos Bettie Blackheart!
T: Kitty Sixton
Kommentit
Lähetä kommentti